Rapunzel: What if it's not everything I dreamed it would be?
Flynn Rider: It will be.
Rapunzel: And what if it is? What do I do then?
Flynn Rider: Well, that's the good part I guess. You get to go find a new dream.
Tää kohta tuli heti mieleen kun mie aloin tätä viestiä kirjottamaan...
Yksi aikakausi minun elämästä on nyt oikeasti ohi. Mie tajusin tällä viikolla ettei tää päivä ole vain se päivä kun mie valmistuin koulusta; tää on se päivä kun minun pitkäaikaisesta unelmasta tuli totta. (Miten mulla tuli vaan mieleen se tv-sarja Murhasta tuli totta tosta lauseen lopetuksesta :D)
Niin kauan kun muistan niin mie oon halunnu tehdä jotain eläinten parissa. Sanoin joskus ihan kakarana, että minusta tulee isona koirantaluttaja, voi noita aikoja.
Yläasteella sain tietää että ihmisiä koulutetaan tällasessa paikassa kun Kannus, ja vielä pystyy erikoistumaan koiriin! Silloin vedin pääsykokeessa vesiperän, 7 vuotta sitten. En todellakaan ois ollu valmis muuttamaan tänne yksin ja opiskelemaan. Sillon mie kuitenkin sisuunnuin siitä etten päässy tänne, ja päätin että mie haen joskus uudelleen. Lukio meni hujauksessa, vaikka sielläki melkeen neljä vuotta meni, ja koko ajan ajattelin että "Kun tää on ohi, niin voin hakea uudestaan Kannukseen!" Oon kuitenkin tosi ilonen että kävin lukion ja ns. kypsyin rauhassa.
Kolme vuotta sitten mie olin taas täällä pääsykokeessa. En muista paljoakaan siitä miten minun pääsykoe meni, mutta mulla oli tunne... Ja nyt mulla on oikeesti viralliset paperit jotka sanoo että mie olen eläintenhoitaja. Toki mie tajuan että et sie ole jotain jos et tee sitä työkses, noin niinku virallisesti, mutta kyllä mie aijon etsiä kunnes löydän töitä juuri tältä alalta, ja vaikka itse luoda oman työpaikkani!
Mulla vaan on pieni ongelma. Vaikka todella tarkotan mitä sanon, niin mie uskon tuohon vain ehkä 50% ajasta. Toiset 50% mie oon sellasessa epätoivon suossa ettei mitään rajaa. Mie en vaan näe sitä, minun tulevaisuutta siis, ja se on pelottavaa. Eihän meistä kukaan tiedä vaikka kuolis 10 sekunnin, minuutin, tunnin tai 10 vuoden päästä ja se ois kaikki siinä, mutta tähän asti mie olen jotenkin aina pystynyt suurinpiirtein näkemään mitä seuraavaksi tapahtuu.
Toki, mie oon taas tehnyt suunnitelman että menen Tampereen yliopistoon. Olen lukenut kokeeseen kuukausi toisensa perään, ja parin päivän päästä menen pääsykokeeseen jossa uskon pärjääväni hyvin... Mutta jostain syystä mie en näe itseäni Tampereella, enkä yliopistossa, vaikka sinne haluankin tosissani päästä. En samalla tavalla kun mie oon koko ikäni nähnyt itseni jonain päivänä eläimiin liittyvässä ammatissa. Ja kuitenkaan en myöskään näe itseäni eläinammatissa lopun työelämääni... En tiiä, ehkä mie oon vaan sekasin kun seinäkello kaikesta lukemisesta. En vaan jotenkin pääse eroon siitä tunteesta että toi Tampere-vaihtoehto on vaan minun keino lykätä sitä hetkeä, kun mie oikeasti tajuan, että unelma-ammatin takana ei olekaan elämän tarkoitusta, vaan se pitäisi etsiä jotenkin muuten. Tuli taas yksi lainaus vaan mieleen tostaki... Toisaalta, tää ois ehkä sellanen mikä pitäis muistaa joka päivä:
"We're searching for a reason of existence with our own two hands, because maybe there is not just one reason for life. Everyone hopes and tries so desperately to find any reason, as many as they can, believing we have to find them all on our own. We're trying to find a place for ourselves in dreams, in jobs in people... The reasons we eventually end up to may be indefinite and fragile. Sometimes we may lose them too, but even so, we want a reason. As long as I'm alive, I want one too." - Tohru, Fruits Basket
Ja tää on kans yks minun ongelmista. Minun sydän sanoo että haluan olla luova, ehkä kirjoittaa jonain päivänä jotain yhtä inspiroivaa kun joku ton tyylinen lainaus... Mutta jotenkin minun mielestä tulee vaan puolivalmiita juttuja, tietokone täyttyy ideoista, alamittaisista romaaneista ja tekstinpätkistä joista ei ehkä koskaan tule mitään; ja mie alan kyllästyä siihen.
Olen mie kyllä valinnu niin hyvät keinot elättää itteeni ettei voi muuta sanoa: eläintenhoitaja, kirjailija ja englannin kääntäjä; mistään näistä tuskin saa mitään hirveen korkeeta elintasoo aikaan, ellei ole tyyliin J.K Rowling. Mutta jotenkin kun mie oon nyt kirjottanu tässä tätä tekstiä niin oon taas saanu itteni nostettua tosta suosta josta aiemmin puhuin. Kyllä mie miljoona kertaa mielummin tavoittelen huonompipalkkaista työtä josta tykkään ja jossa viihdyn, kun korkeampipalkkaista työtä jossa tuntuu että kuolee vähän sisältä joka päivä kun pitää olla siinä työssä. Ei sillä että tällä koulutuksella mitään kovin kovia palkkoja sais, mutta varmaan tajusitte minun pointin... Ehkä tää on vain elämää, tällanen yläalamäki? Varsinki tällaselle herkkikselle ku mie :D
Tampereen pääsykokeen jälkeen lähden koirien kanssa Kannuksesta ja takaisin Rovaniemelle ainakin kesäksi. Pitää kattoa mitä sitä keksii ettei erakoidu kotiin ihan täysin. Oon tässä kevään mittaan laitellu avoimia hakemuksia ympäri Rovaniemeä ja Lappia, ihan mihin tahansa töihin, muttei ole kuulunut mistään mitään. Koirajuttuja sitte: pitäs Rovaniemellä olla ainaki mätsäreitä nyt kesän aikana, Endalle vois opettaa agilityn kepit, mie voisin yrittää saaha itteeni ja koiriani jonkinlaiseen kuntoon ihan vaan elämää ja kisojakin varten... Ja mitä muuta sitä keksis, en tiiä... Blogi ei lopu siis tähänkään kirjoitukseen vaikka se nyt on tällainen maailman ja elämänlopun meiningeissä kirjoitettu tai jotain :D
Mutta näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päättyy meidän aika Kannuksessa.
 |
| Niin nättinä lähössä valmistujaisiin "nahkapaita" päällä. |
 |
| Eilen illalla pelattiin minun päättötyötä luokkalaisten kans, ja ehkä mulla on jotain tässä, näytti sen verran hauskaa olevan kaikilla :D |
 |
| Siinä se on! |
